|
|
Demin matka jälkikoiraksi (osa 5)
[ Takaisin Jutut-sivulle ]
[ OSA 1 ]
[ OSA 2 ]
[ OSA 3 ]
[ OSA 4 ]
[ OSA 5 ]
[ OSA 6 ]
[ OSA 7 ]
[ OSA 8 ]
[ OSA 9 ]
Kuvat Seija Vahtera
Demi (Arttulan Eloisa) on tammikuussa vuoden täyttänyt samojedinarttu, jolle aloitettiin palveluskoirien jäljen opetus viime keväänä. Artikkelisarja seuraa Demin koulutuksen edistymistä lajin eri osa-alueilla.
Nouto on useimmiten yksi haastavimpia asioita opettaa koiralle. Olen kyllä nähnyt montakin koiraa, jotka tuntuvat osaavan noudon suunnilleen syntymälahjana. Omalle kohdalle on kuitenkin aina sattunut sellaisia koiria, joiden noutojen opetteluun on saanut käyttää yhden jos toisenkin tunnin.
Tasamaanouto liikesuorituksena menee seuraavasti: Koira istuu noutoesinettä heitettäessä perusasennossa ohjaajan vierellä ja lähtee hakemaan noutoesineen luvan saatuaan. Noutoesineen luokse tulee mennä täysillä, esine pitää napata suuhun vauhdikkaasti ja paluuvauhti pitää olla yhtä nopea kuin menovauhtikin. Palvelus- ja pelastuskoirakokeissa koira luovuttaa noutoesineen aina ohjaajan edessä, josta se luvan saatuaan siirtyy ripeästi perusasentoon. Tokossa koira voi tulla suoraan sivulle, josta se luovuttaa noutoesineen. Noudon harjoittelu pilkotaan moneen osaan, joita sitten harjoitellaan erikseen. Koulutuksen lopputuloksena saadaan aikaiseksi kuvatunlainen suoritus.
Lähtökohta onnistuneelle noudolle on koiran yleinen hallittavuus. Koira tuskin noutaa hyvin jos se irti päästyään juoksentelee ympäri kenttää. Hallittavuus rakennetaan jokapäiväisillä toimilla normaalielämässä sekä kaikissa koulutustilanteissa. Esineen perään lähtemistä ja luovuttamista harjoitellaan heti pennusta lähtien leikin avulla. Koiran ei tässä vaiheessa tarvitse vielä tietää noutoliikkeestä ja sen hienouksista mitään vaan tavoite on saada koira tuomaan halukkaasti lelua ohjaajalle, jotta leikki taas jatkuisi. Jo pentuvaiheessa opetetaan, että leikki jatkuu ainoastaan silloin, kun lelu luovutetaan suoraan ohjaajan käteen. Leikkiin sekoitetaan sopivasti heittelyä, sopivasti lelun repimistä. Repimisleikki on se, mitä nimenomaan halutaan koiralta, varsinainen lelun perässä juoksu ei ole se, mitä harjoitellaan, siksi lelua heitellään vain parin metrin päähän. Välttämättä heittelyä ei tarvitse edes olla vaan revittäessä irrotetaan oma ote lelusta ja houkutellaan koira luokse.
On useita tapoja harjoitella noutoa ja voidaan oikeasti sanoa, että tapoja on niin monta kuin on kouluttajiakin. Kun olen opettanut koiralle noudon kaikki osa-alueet erikseen, aloitan kapulanpitoharjoitukset. Osa-alueet ovat siis perusasento, luoksetulo, ohjaajan edessä istuminen josta perusasentoon siirtyminen sekä lelun tuominen/leikkiminen. Kaikki ei välttämättä ole tip top kunnossa, mutta ne ovat valmiina odottamassa niiden kokoamista itse noutoon. Odotan, että koiralla on ikää (ja järkeä) niin paljon, että se jaksaa keskittyä noutokapulla tehtyihin harjoituksiin ja sitä odotellessa ehtii mainiosti opettaa liikkeen muita osa-alueita. Eli tarkennettakoon, että vasta tässä vaiheessa koira näkee ensimmäisen kerran noutokapulan. Demin kohdalla aloitin kapulan kanssa harjoittelut, kun se oli yli vuoden ikäinen. Olisin varmasti lykännyt harjoittelua tätäkin myöhemmäksi mutta Demille tuli mystinen jalkavamma, jota ihmetellessä ja parannellessa meni yli kaksi kuukautta. Tänä aikana Demi joutui olemaan mm. totaalilevossa (helpommin sanottu kuin tehty). Koiruus tarvitsi siis aivotyötä ja yksi pohdintaa vaativa harjoittelu Demillä oli kapulatreeni.
Aloitan kapulan kanssa harjoittelun lopusta päin; ensimmäiseksi koiralle opetetaan noudon lopputulos, joka siis on istuminen kapula suussa ohjaajan edessä (jos koira luovuttaa kapulan perusasennossa niin silloin koiralle opetetaan se tapa heti tässä vaiheessa). Kapulan ottamisessa on paljon vaihtelua koirien kesken. Toinen koira avaa suunsa heti, kun sille ojentaa noutokapulaa ja toinen kääntää päänsä pois. Ottamis- ja pitelyvaihe on eniten aikaa vievä osuus noutoharjoittelussa, koska tilanne ei saa päästä ahdistamaan koiraa vaan sillä pitäisi olla koko ajan positiivinen mieli harjoitukselle.
On täysin mahdotonta selittää tässä lyhyesti ja ytimekkäästi pitelyharjoittelua, varsinkin, kun se joka koiralla on erilainen mutta lyhyesti sanottakoon, että pitelyharjoittelun tavoite on opettaa koira istumaan ohjaajan edessä tiiviisti ja ottamaan annettu kapula ”tuo” -käskyllä, pitämään sitä suussaan rauhallisesti ja pureksimatta sekä luovuttamaan se ”irti” -käskyllä. Ensi alkuun kapula vain käytetään koiran suussa ja palkitaan koira makupalalla, aikaa lisätään pikku hiljaa koiran edistymisen mukaan. Demi hoksasi melko pian, mitä ajoin takaa ja alkoi ottaa ojennettua kapulaa mukavasti. Demille oli alusta asti todella vaikeaa pitää kapulaa heiluttelematta sitä eikä pitäminen mitään rauhallista ole vieläkään. Onneksi Demi kuitenkin ottaa kapulan suuhunsa hyvin mielellään. Seuraavaksi laskin antavaa kättä alemmas, jotta Demi joutui itse tavoittelemaan kapulaa. Lopulta laskin kapulan maahan, josta se oli nostettava ylös ja luovutettava. Pikkuhiljaa pääsimme tilanteeseen, jossa nouto oli periaatteessa koossa. Hienosäätöä on vielä vaikka kuinka paljon tehtävänä. On hyvin paljon koirasta kiinni, kauanko tässä harjoitteluvaiheessa menee aikaa. Toki kouluttaja vaikuttaa myös; miten usein ehtii harjoitella, miten itse harjoituksen saa onnistumaan jne. Jos kapulaa heittää liian aikaisessa vaiheessa ja suoritus ei onnistukaan pitää vain palata hieman taaksepäin. Kun koira on tajunnut kaikki noudon vaiheet, se kyllä noutaa heitetynkin kapulan. Tässä vaiheessa olemme Demin kanssa harjoitelleet pääasiassa keittiössä ja seuraavaksi ohjelmassa onkin siirtyminen ulos ja kentälle. Parannettavia asioita ovat rauhallinen kapulan pitäminen ja uusina asioina heittomatkan pidentäminen ja vauhdikkuuden saaminen mukaan.
Kirjoitettu toukokuu 2007.
[ Sivun alkuun ]
[ Takaisin Jutut-sivulle ]
|
|
