Demin matka jälkikoiraksi (osa 4)

[ Takaisin Jutut-sivulle ] [ OSA 1 ] [ OSA 2 ] [ OSA 3 ] [ OSA 4 ] [ OSA 5 ] [ OSA 6 ] [ OSA 7 ] [ OSA 8 ] [ OSA 9 ]

Demi (Arttulan Eloisa) on tammikuussa vuoden täyttänyt samojedinarttu, jolle aloitettiin palveluskoirien jäljen opetus viime keväänä. Artikkelisarja seuraa Demin koulutuksen edistymistä lajin eri osa-alueilla.

Tähän asti eletty talvi on ollut lievästi sanoen melko erikoinen; ensimmäistä kertaa ikinä olen voinut tehdä tammikuussa jälkitreeniä lumettomassa metsässä. Erilainen talvi on kuitenkin luonut mukavasti todella vaihtelevia treenausolosuhteita, sillä välillä on treenattu hyvin vetisessä metsässä ja seuraavana päivänä maa onkin ollut kuurassa. Koulutuksellisesti koira on siis saanut hyvin monipuolista harjoittelua, jäljellähän haju käyttäytyy hyvin eri tavoin säätilasta riippuen.

Demin tottelevaisuustreeniohjelmaan on lisätty A-esteen harjoittelu. Useimmille koiraharrastajille agilityn A-este on tuttu ainakin ulkonäöltä. Palveluskoirakokeitten A-este on melko lailla samanlainen, se vain on huomattavasti jyrkempi. Lisäksi A-este suoritetaan koesuorituksessa noutoliikkeenä. Esteen harjoittelu aloitetaan luonnollisesti koemittaista estettä helpommasta versiosta, eli este säädetään paljon loivemmaksi. Itse olen koirillani aloittanut harjoittelun agilityn A-esteellä. Mikäli esteestä löytyy säätövaraa, voi varovaisemmalle koiralle loiventaan niin paljon, kuin tarvetta on. Ennen ensimmäistä yritystä on paras varata mukaan avustava henkilö (joskus useampikin on tarpeen), joka kulkee esteen toista reunaa koiran suorittaessa estettä, kun ohjaaja kulkee toisella puolen. Näin varmistetaan, ettei koira ponkaise kummaltakaan reunalta ulos esteen päältä. Tarvittaessa pidän koiran kytkettynä ensimmäisissä harjoituksissa. Esteestä suoriutuminen on hyvin koirakohtaista; siinä missä toinen koira ensimmäisestä kerrasta lähtien suorittaa esteen pelotta, toinen koira voi vaatia neljä avustavaa henkilöä ja ison pussillisen makkaraa useammalla harjoituskerralla.

Kisamittaisen A-esteen ylittämisestä vielä vain haaveillaan.

Ensimmäisestä yrityksestä asti kiinnitetään huomio koiran ylitystekniikkaan. Kannattaa opettaa koira kiipeämään este niin kuin se tehtäisiin, jos harrastettaisiin agilityä eli koiran on koskettava sekä nousussa että laskussa esteen alaosaan ns. kontaktipinnalle. Kun koiran opettaa loivemmalla esteellä suorittamaan esteen tällä tavoin, se pyrkii noudattamaan oppimaansa tapaa myös silloin, kun este on jyrkkä. Tästä puolestaan on se etu, että koira suorittaa esteen maltillisemmin, vauhti esteellä putoaa eikä koira myöskään hyppää niin helposti esteen harjalta alas. Yllättävän usein kokeissa näkee, miten koira hyppää A-esteen harjalta (eli 1,80 metristä) suoraan alas ja se tekee sen kahdesti, mennessään hakemaan noutoesinettä ja takaisin tullessaan esine suussa. Eipä ihme, jos kisakoiran paikat eivät oikein kestä.

Kun loiva A-este alkaa sujua, jyrkkyyttä lisätään hiljalleen. Harmi vain, kun säädettävät esteet tuntuvat olevan kiven alla ja vaikeuttavat harjoittelua. Mikään kiire vaikeuttamisen kanssa ei ole, varsinkin jos harjoitellaan vielä keskenkasvuisen koiran kanssa. Jyrkkyyttä pitäisi kuitenkin saada melko pian ainakin sen verran, että koira joutuu hiukan ponnistelemaan ylittämisen kanssa. Kokeen A-este on todella jyrkkä ja vaikea suorittaa ilman noutokapulaakin ja asettaa koiran fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös henkiset ominaisuudet koitokselle. Nouto puolestaan on oltava tasamaalla suoritettuna virheetön, ennen kuin sitä kannattaa haaveillakaan yhdistävänsä A-esteen ylittämiseen.

Malttiharjoittelussa olen lisännyt vaatimustasoa hyvin hyvin pienin askelin, kuten viime osassa tulikin kerrottua. Nyttemmin Demin edistyminen on ollut huomattavan nopeaa verrattuna aikaisempaan. Demillä alkaa olla ikää jo sen verran, että sen toimintaan on tullut hieman järkeä mukaan ja se muistaa välillä jopa kuunnella, mitä siltä pyydän. Ruokakuppiharjoitteluun (eli kun koira odottaa saadakseen luvan mennä kupille) olen vasta äskettäin ottanut perusasennon ja istumisen lisäksi mukaan paikallamakaamisen. Olen yllättynyt iloisesti, miten helposti se on mennyt Demille jakeluun. Ilmeisesti oli hyvinkin kannattavaa odotuttaa Demiä lähes tulkoon vuoden päivät kupin äärellä vain istumisasennossa, sillä nyt, kun se sujuu oikein hienosti tuli paikallamakuuseen malttia kuin ilmaiseksi. Lisäksi itse maahanmeno on todella nopea.

Vasemmalta Demi, Congo, Naska, Solina ja Iida.

Jo osaavien koirien käyttäminen malttikoulutuksessa apuna on kätevä tapa ja siksi onkin suotavaa harjoitella koulutuskentillä tai erilaisissa harrastusporukoissa, kun malttaminen omassa rauhassa on alkanut sujua. Pitää sitten muistaa; aina kun lisätään häiriöitä, täytyy vähentää vaatimuksia. Jos koiran voi kotona jättää huoletta maahan ja seisoskella itse hehtaarin tontin toisella laidalla niin koulutuskentälle mennessä ei koiran viereltä tarvitse alkuun poistua mihinkään. Toistan hieman itseäni, mutta jos koira lähtee paikallaolosta/istumisesta se on edelleenkin ohjaajan virhe. Malttiharjoittelussa niin kuin missään muussakaan treenissä ei tule seurata, miten hyvin kaverin koira etenee harjoituksissa. Jokainen koira tarvitsee juuri sen oman etenemisvauhtinsa ja ohjaajan tehtävä on katsoa, millaista harjoittelua koira kestää. Jäitä siis hattuun ja malttia myös ohjaajalle.

Malttiharjoittelussa on oikein hyvä, kun harjoitettavaa koiraa voi treenata sellaisten koirien kanssa, jotka aivan varmasti pysyvät paikoillaan. Rauhallisesti odottelevat vieruskaverit ovat tukena aloittelevalle koiralle. Kannattaa uhrata aikaa harjoitusten suunnittelemiseen ja miettiä etukäteen, millaisia harjoituksia kulloinkin tekee ja keiden kanssa. Ja jos sattuu omasta takaa löytymään tälläisiä ”apukoiria” niin mikäs sen mukavampaa, kun treenata voi kotosalla ryhmäpaikallaoloa.

Mukavia treenaushetkiä kaikille!

Kirjoitettu helmikuu 2007.

[ Sivun alkuun ] [ Takaisin Jutut-sivulle ]