Demin matka jälkikoiraksi (osa 6)

[ Takaisin Jutut-sivulle ] [ OSA 1 ] [ OSA 2 ] [ OSA 3 ] [ OSA 4 ] [ OSA 5 ] [ OSA 6 ] [ OSA 7 ] [ OSA 8 ] [ OSA 9 ]

Demi (Arttulan Eloisa) on nyt puolitoistavuotias samojedinarttu. Demiä on koulutettu pikkupennusta asti ja tavoitteena on kilpailutaso palveluskoirien jäljellä. Artikkelisarja seuraa Demin koulutuksen edistymistä lajin eri osa-alueilla.

Nelososassa kerroin hieman palveluskoirakokeitten A-esteen (oikeammalta nimeltään vinoesteen) harjoittelusta. Kilpamallinen A-este on todella jyrkkä ja ainakin omassa mielessäni tuppaan tekemään kyseisestä esteestä hirmu vaikean; onkohan koirallani sittenkään tarpeeksi potkua luonteessa ja voimaa jaloissa, jotta se kykenee esteen suorittamaan… Niinhän sanotaan, että harjoitus tekee mestarin ja ilokseni voinkin todeta, että Demi ylittää kyseisen esteen. On suuresti avuksi, kun koira on ahne ja se tekisi mitä vain saadakseen herkkuja. Toinen apu on koiran tietynasteinen kovuus (ehkä rämäpäisyys voisi olla Demin tapauksessa oikeampi termi ?) eli vaikka se epäonnistuu ylöskiipeämisessä ja tipahtaa esteeltä, se ei ota tästä hirveästi itseensä vaan uskaltaa yrittää uudelleen. Esteen suoritus on Demillä vielä hieman haparoivaa, mutta suoritus paranee jokaisella kerralla. Agilityesteen jälkeen, ennen jyrkkään esteeseen siirtymistä harjoittelin vanhanmallisella esteellä, joka ennen oli käytössä pk-kokeitten kakkosluokassa. Tai mallihan on sama, mutta jyrkkyys oli jotain nykyisen esteen ja agilityn A-esteen välimaastosta.

Kisamallisen jyrkän esteen ensimmäisissä harjoituksissa koiralla kestää usein jonkin aikaa tajuta, että se voisi kiipeämisessä käyttää apuna esteessä olevia poikkipuita. Loivemmissa esteissä koira pääsee esteen yli vaikkei paljoa käyttäisi näitä tukipuita. Esteen vaativuuden takia treenaan sitä vain yksi tai kaksi suoritusta per harjoituskerta ja harjoituskertoja on muutamia viikossa. En halua ottaa mitään loukkaantumisriskiä ja muutenkin suunnittelen harjoituksen tarkasti.

Vielä on kuitenkin paljon töitä, ennen kuin A-este on kilpailukunnossa. Eihän se vielä riitä, että este ylitellään sujuvasti vaan samalla pitäisi suorittaa painavan kapulan noutokin.

Demin nouto alkaa olla tasamaalla jo onneksi aika hyvä. Demillä on intoa lähteä noutamaan, noudossa on vauhtia aika mukavasti ja kapulaa pidetään pureksimatta. Ongelmana on enää vino luovutusasento, jota en tahdo saada millään suoristumaan mutta eiköhän se vielä kuntoon saada. Kun A-esteen ylitys alkaa olla lastenleikkiä onkin aika yhdistää nouto ja este. Ensimmäisen harjoituksen tulen tekemään pienellä ja kevyellä kapulalla. Vaikeushan tässä suorituksessa on siinä, että kapulan paino muuttaa koiran painopistettä, jolloin esteen yli kapuaminen on paljon vaikeampaa kuin ilman kapulaa. Ensimmäisissä harjoituksissa koiralle annetaan kapula suuhun ja A-este suoritetaan muuten kuin alkuharjoittelussa ilman kapulaa eli ohjaaja liikkuu koiran mukana. Heti ensimmäiseksi ei tosiaankaan heitetä kapulaa esteen yli ja käsketä koiraa noutamaan se.

Toinen hyppy palveluskoirakokeissa on metrin korkuinen este, joka sekin suoritetaan noutona. Ihannesuorituksessa este ylitetään siihen koskematta. Vaativasta esteestä on siis kyse tässäkin, lisäpainona on 650g painava kapula, sama jota käytetään A-esteelläkin. Este on fyysisesti rasittavampi kuin A-este, sillä se rasittaa enemmän koiran etupäätä ja kyllä koiran pitää myös ponnistaa kovaa, että pääsee esteen yli ilman hipaisuakaan. Demi ei ole vielä metristä estettä hyppinyt ja olen jättänyt noudonkin vielä yhdistämättä hyppyyn. Tällä hetkellä hypytän 60 cm korkealla esteellä ja haen rutiinia hyppyharjoitteluun. Pikkuhiljaa pitäisi esteen korkeutta kuitenkin nostaa sinne metriin. Demi on sen verran nuori vielä, etten ole tuon korkeuden kanssa pitänyt sen suurempaa kiirettä mutta eiköhän tässä syksyn aikana ala tuo korkeuskin nousta.

Jälkiharjoittelu on ollut kesän ajan enemmän ja vähemmän tauolla omien kiireitteni vuoksi, joten luvassa onkin treenirikas syksy, kun otamme menetettyä harjoitusaikaa takaisin. Ihan ongelmitta jäljestys(kään) ei suju. Harmaita hiuksia tuottaa keppien ilmaisu. Jäljellähän koira voi ilmaista kepin aivan miten vain, metsässä ei ole koiran ja ohjaajan lisäksi muita, että vaikka ohjaaja ihan itse noukkisi kaikki kepit jäljeltä. Tosiasia kuitenkin on, että jos koira ei keppejä ilmaise jotenkin niin sinne metsään ne kepit kyllä jäävät. Demi on ilmaissut kepit istumalla, koska se tuntui sopivan sille parhaiten. Ongelmaksi on muodostunut Demin suuri etenemishalukkuus, joka sinänsä on ihan kiva asia, mutta keppien ilmaisu ei kiinnosta; kukas sitä nyt ehtisi istahtaa kesken jäljestyksen? Kepin tullessa kohdalle en päästä Demiä etenemään, jos se ei kepin huomattuaan ilmaise sitä, tällöin Demi istahtaa muttei suinkaan sen takia että ilmaisisi keppiä vaan koska se ei pääse eteenpäin. Tästä on aiheutunut aikamoista sotkua kepeillä, joten olen päättänyt vaihtaa ilmaisun siten, että Demi ottaa kepin suuhun ja tuo minulle. Näin ei ole vaaraa, että nämä eri asioita tarkoittavat istumiset sekaantuisivat. Tämä noutava ilmaisumuoto näyttää hyvin sopivan Demille.

Esineruutu on tottelevaisuus- ja jälkiosuuden lisäksi kolmas treenattava osio. Demi on esineruutuharjoittelussa vielä aivan alkutekijöissä. En harjoittele oikeastaan lainkaan esineruutua, jos koira ei osaa vielä noutoa. Nyt noudon alkaessa sujua on syksyn aikana tarkoitus aloittaa esineruudun harjoittelukin ihan täysipainoisesti. Esineruudun saloihin paneudummekin sitten seuraavassa osassa.

Kirjoitettu toukokuu 2007.

[ Sivun alkuun ] [ Takaisin Jutut-sivulle ]